Öisiä pohdintoja siitä, miten fasadit vaikuttavat elämään

Olen viimeiset pari päivää ollut jostakin syystä niin kierteillä, etten ole saanut kirjoitettua mitään. Mitään erikoista ei ole varsinaisesti tapahtunut, mutta vierastan (luonteelleni ominaisesti) kaikenlaista sosialista kontaktia - myös kirjoittamista - tällä hetkellä.

Kuitenkin. Puhuin pari päivää sitten isoäitini (äidin äiti) kanssa puhelimessa, kun hän soitti kutsuakseen minut ja mieheni syntymäpäiväjuhlaansa (joihin emme menneet, koska meillä oli appeni juhlat samana päivänä) ja puhe kääntyi tietenkin myös uskontoon. Isoäidilläni on lukuisia omalaatuisia käsityksiä siitä, miten tuonpuoleinen maailma vaikuttaa tämänpuoleiseen, ja hän oli saanut sukututkimusta tehdessään jonkinlaisen oivalluksen, jonka tulkitsi merkitsevän sitä, että 1500-luvulla eläneet sukulaiseni pitivät minusta huolen. Minulla ei ollut mitään syytä lähteä väittelemään hänen kanssaan asiasta, koska tämä käsitys osin näytti tukevan hänen jokseenkin maltillista suhtautumistaan eroomme. Hän tietenkin toisti sen monesti kuullun litannian, että kaikki kulkevat omaa tietään ja oppivat tavallaan, mutta toisin kuin muut, uskon hänen todella uskoneen siihen. Tavanomaiseen tapaansa hän höpötti kaikkea muutakin, mutta päällimmäiseksi mielikuvakseni jäi, että hän aikoi käyttäytyä asian kanssa jokseenkin ihmisiksi.

Myöhemmin pohdin itse asiassa asiaa tarkemmin, koska olen tottunut odottamaan isoäidiltäni huomattavasti... höperömpää käytöstä. Rakastan toki (vaikka usein sitä epäilenkin) isoäitiäni, mutta olen koko lapsuuteni vierastanut häntä hänen korostetun uskonnollisesta asenteestaan koko ympäröivään maailmaan. Puhelun aikana minusta tuntui, että puhuin ensimmäistä kertaa täyspäisen ihmisen kanssa. Tajusin, että ollessani nyt irrallani tästä hänen uskonnollisesta maailmastaan (hän toisti puhelun aikana ensimmäistä kertaa koskaan minulle lauseita kuten "voit nauraa näille ajatuksilleni" ja "joku voisi epäillä tätä, mutta...") hän ikäänkuin riisui fasadin, joka oli ollut koko elämäni meidän välissämme ja puhui minulle kuin normaali ihminen.

Tajusin, että tämä uskonnollinen fasadi on kaikessa ja kaikkialla. Jokaisella sukulaisellani on kaksi minää: kirkollinen ja ei-kirkollinen. Kaikille, jotka kuuluvat kirkkoon, heidän on pakko pitää yllä kirkollista fasadiaan. Sen maailman ulkopuolella he ovat samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muut (elämäntapojaan toki lukuunottamatta). Tähän kirkolliseen fasadiin kuuluvat lukuisat tavat, jotka kirkkokulttuuri väistämättä tuo mukanaan: hymyillään, vaikkei ole mitään hymyiltävää; ollaan ystävällisiä, mutta samalla täysin välinpitämättömiä kanssaihmisistään; puhutaan uskonnosta ja esitellään sitä osana elämää, jopa silloinkin kun kokonaisuudesta tulee luonnoton, ja niin edelleen. Jokaisen jäsenen velvollisuus on paitsi rakastaa kanssaihmisiään (kanssajäseniä), myös antaa uskonnostaan niin hyvä kuva kuin mahdollista. Ja koska ongelmat, etenkin uskonnolliset sellaiset, eivät istu uskovaisten maailmankuvaan, niitä piilotellaan ja niistä vaietaan jopa siihen pisteeseen, että siitä muodostuu ongelma.

Tämänlainen elämä tietenkin mahdollistaa sellaiset kuin veljeni. Hänen oli pakko vaieta koko nuoruutensa epäuskostaan, koska häntä ympäröivä maailma ei antanut hänelle valinnanvaraa. Käydessään tänään kirkossa ensimmäistä kertaa omilla ehdoillaan (jättäen puvun pois ja kieltäytyen osallistumasta toimintaan) hän sai koko seurakunnan vihat niskoilleen - hänen käytöksensä uhkasi murtaa heidän vaivoin rakentamansa fasadit.

Tämä suorastaan jekyl ja hydemäisen käyttäytymisen havaitseminen selitti minulle monta asiaa lapsuudestani. Ensinkin kukaan sukulaiseni ei ole koskaan sanonut suoraan, että enoni on homo (asia on tietenkin melkoisen arkaluontoinen uskonnossa, joka opettaa että seksuaalinen suuntautuminen on kasvatuksesta kiinni). Toiseksi olen aina kulkenut ihmettelemässä, miksi sukulaisteni täytyy olla niin epämiellyttäviä ja tylsiä ihmisiä. Muistan erään syntymäpäivän, kun juoksin yksin ulos varastoon (se oli pitkään "oma koloni") itkemään, koska kaikki vieraat, joiden ajattelin tulleen katsomaan nimenomaan minua, käyttäytyivät kuin olisin ollut silkkaa ilmaa. Ne fasadit, jotka kirkon jäsenet rakentavat itsensä ja muiden ihmisten väliin, tuhoavat siinä määrin aidon sosialisen kanssakäymisen, että etenkin lapset, joita kohtaan kenelläkään ei ole mitään velvollisuuksia, jäävät vanhempiensa jalkoihin. Itse asiassa vieraille olisi ollut samantekevää, oliko kyseessä joulu, nimipäivä tai mikä tahansa kissanristiäistilaisuus. He olisivat olleet läsnä kuitenkin, koska heidän kuului olla siellä. *

En ole koskaan kuullut todellisia syitä sille, miksi kukaan sukulaisistani (joita edustavat hieman yli puolet) on jättänyt kirkon. Syyt ovat olleet villaisia tai niitä ei ole annettu ollenkaan. En tiedä isäni puolen suvun vaikeuksista ja riidoista vanhempieni puolelta juuri mitään, kuten ei myöskään isovanhempieni alkoholinkäytöstä ja siihen liittyvistä ongelmista ole avoimesti puhuttu. Olen myös koko ikäni joutunut kärsimään äitini pakonomaisesta tarpeesta rakentaa naapureilleni ja kirkkoon kuulumattomille sukulaisilleni mahdollisimman ruusuinen kuva kirkosta. Arjessa tämä on näkynyt huolena siitä, mitä naapurit mahtavat ajatella, jos nurmi ei ole leikattu ja mitä vieraat sanovat, jos leluja pyörii käynnin aikana nurkissa. Talomme on kuin nukkekoti, jossa mitään ei saa liikuttaa, koska äitini vaivoin rakentama lasiunelma särkyy ja pinnan alta paljastuu samanlainen vajaavainen, omissa ongelmissaan kylpevä perhe kuin kaikki muut.

Viimeisin äitini unelmamaailmaa uhkaava "hyökkäys" oli tietenkin, kun mieheni lainasi seurakunnan johtajan viimeisiä uhkauksia avioliittomme tuhoutumisesta Facebookiin. Äitini oli pahoin tolaltaan, kun naapuritkin pystyivät sen siellä näkemään, koska näyttämämme todellisuus oli eri kuin se, mitä hän halusi heidän pystyvän näkemään. Hänen rakentamassaan maailmassaan kirkko edustajineen on täydellinen, jopa kaikennielevässä epätäydellisyydessään (sillä kuten hän sanoo, onhan jokainen jäsen kuitenkin vain ihminen).

Tajusin jo ennen eropapereiden jättämistä, iltana jolloin menimme (ei-jäsen)ystäviemme kanssa ulos ja kerroimme heille lähdöstämme, kuinka vahvasti nämä fasadit vaikuttavat kaiken aikaa minun ja läheisteni elämään. Ei vähäisimpänä minua suretti se muutos, joka ystävissäni tapahtui sen jälkeen, kun he eivät enää yhdistäneet minua johonkin (hihhuli)uskontoon. He, onnettomat, riisuivat omat, minun käytökseni aiheuttamat, fasadinsa ja ensimmäistä kertaa koko neljän vuoden tuttavuuden aikana toivottivat minut aivan oikeasti ystävien joukkoon. Se oli liikuttava, mutta silmät avaava hetki, koska tajusin sillä hetkellä hyvin, miksen ole koskaan saanut ystäviä sellaisista, jotka ovat tienneet minun kuuluvan kirkkoon. Luonnollisesti myös jo lapsesta opittu asenteeni, että jäsenet ovat "me" ja muut ovat "he" on vaikuttanut tähän kehitykseen. En tiedä, kuinka kauan minulta kuluu riisua nuo kaikki valheet, kuin sipulin kerrokset, yltäni, kunnes minä olen vain minä, enkä se tyttö, joka kuuluu Myöhempien aikojen pyhien Jeesuksen Kristuksen kirkkoon.

Lapsuudessa oppimani kymmenet kirjoitetut ja kirjoittamattomat lait hallitsevat elämääni jopa nyt, kun kuvittelen olevani niistä vapaa. Setäni kertoi, kuinka hänellä kirkossa oppimansa asenteiden takia oli vuosikausia ongelmia asennoitumisessaan naisiin. Minulla, joka olen nainen, on valtavia ongelmia asennoitumisessani itseeni. Vältin jonkin näkymättömän häkin takia teini-ikään asti kaiken pukeutumisen mustaan (joka nykyään on vaatteiteni pääväri). En ole koskaan pystynyt kuvittelemaan itseäni minkäänlaisen meikkiin, en korkokenkiin, en viehättäviin (provosoiviin) vaatteisiin, en villeihin kampauksiin enkä aitona, tuntevana, tärkeänä ihmisenä ihmisten joukkoon. Uskontoni on pitänyt huolta siitä, etten ole koskaan oppinut kiroilemaan (edes tilanteissa joissa se olisi tarpeen), juomaan alkoholia (edes maltillisena makuelämyksenä), sanomaan ihmisille suoraan mitä ajattelen tai tunnen, antamaan ja saamaan rakkautta vain rakkauden itsensä tähden, arvostamaan itseäni naisena enkä, nyt sen tajuan, arvostamaan elämää ja elämän nautintoja muutenkaan. Olen ollut niin kauan erotettuna aidosta itsestäni ja siitä mitä tunnen, jopa vaikka olen salaa elänyt kaksoielämää ja harrastanut asioita, joita uskontoni ei varsinaisesti kiellä, muttei tuekaan (kuten suuresti rakastamani okkultismia) että häkin ovien avautuessa olen kuin eläin, joka ei uskalla mennä ulos, koska ei tiedä selviääkö siellä ensimmäistä talveaan.

Kuin eläin, minä tiedän, että vaistoni ja tahtoni kykenevät pitämään minusta huolta, mutta pitkä vankeuteni on rampauttanut minut niin, että tarvitsen apua. Uskonnollisfilosofisesta näkökulmasta minulla ei ole hätää, mutta yksilönä, persoonana, olen nälkiintynyt ja avuton ja altis vaaralle. Ehkei ihmekään, että olen viimeiset kaksi vuotta kärsinyt niin vakavasta ahdistuksesta, etten ole voinut mennä edes kouluun. Ennen opiskelukaupungin vaihtamista olin syvästi masentunut ja itkin viikoittain, koska olin niin toivottoman yksin. Aivan vastikään kävin pyytämässä itselleni lääkkeet, jotta saisin suoritettua loppuun edes lukion. Minulla on hankaluuksia olla kanssakäymisessä ihmisten kanssa ilman miestäni, koska itsetuntoni on lähes olematon. Hänen lähellään tunnen olevani ihminen, joka on tärkeä ja joka saa olla vapaa.

Kun riisun fasadit, (aito) sosialinen elämäni on oikeastaan olematon. Vain yksi tai kaksi luotettuani (miestäni lukuun ottamatta) tietää, minkälainen persoona oikeasti olen, minkälaisista asioista pidän ja minkälaisia asioita minulle on elämäni aikana tapahtunut. Ja minä, onneton, en osaa edes tuoda itseäni esille, uskoa olevani muiden ihmisten silmissä älykäs ja mielenkiintoinen ja lankean yhä uudestaan ja uudestaan siihen ansaan, että yritän olla, kuin olisin kuka tahansa mitäänsanomaton kirkon jäsen. Tiedän reaktioni olevan aivan älytön, mutta ehkä on niin, että pinnan alla oleva minuus on niin vereslihalla, ettei sitä uskalla tuoda ulos aurinkoon. Se on taistelu, joka minun on käytävä, ennen kuin olen todellakin vapaa.

Näitä ajatellessa tulee mieleen, että minun on kai heitettävä toivo siitä, että saan koskaan aitoa kontaktia kirkossa yhä oleviin sukulaisiini. Minulla tulee olemaan hankaluuksia jopa siitä eronneiden kanssa, koska nämä fasadit ovat heillekin vielä tavalla tai toisella osa elämää. Olen - samoin kuin setäni - kiitollinen siitä, että olen uskaltanut avata suuni ja voimme yhdessä yrittää koota hajonneen perheemme pirstaleet. Tulen vaalimaan muistoa lauantaisesta illanvietostamme pitkään, siitä kun ensimmäistä kertaa istuin jonkun sukulaisen luona ja tuntea olevani tervetullut - ja vapaa puhumaan niin kuin ystävä puhuu toiselle, ei kuten ihmiset, jotka ovat pelänneet toisiaan liian pitkään.

----

* (20.12. 2011) Sukulaisteni hyväksi on sanottava, että uskon heidän aivan vilpittömästi pitävän toistensa näkemisestä. Seuraavan sukupolven edustajana tunnen kuitenkin itseni usein varsin ulkopuoliseksi heidän seurassaan