Omaa kotia etsimässä

Jälleen hankala sanoa mistä ahdistus johtuu ja mistä ei. Huomaan valvovani enemmän kuin yleensä, makaan levottomana sängyssä ja kuten nytkin, ajaudun koneelle. Koska internet on tietenkin tähän aikaan kuollut, eksyin selaamaan kuvia Facebookiin.

Enoni vaimo on pistänyt kuvia isoäitini syntymäpäiviltä näkyviin. En tiedä kumpi minua ahdistaa, se etten ollut siellä vai se että kuvat ovat sukulaiseni. Siis kirkonjäsen sukulaisen. Huomasin tosin ajattelevani, että "siinä se suku sitten on - ilman meitä", vaikka äitini oli vielä samana päivänä soittanut ja anonut, että jos vain mahdollista, tulisimme sinne. Oli helppo kieltäytyä, koska appeni juhlat olivat samaan aikaan, mutta tiedän, että jos olisin oikeasti halunnut, olisimme kyllä päässeet sinne. Ajatus joutumisesta sukulaisten joukkoon tuntui kuitenkin liian epämiellyttävältä. Enoni vaimo toki kuulema jätti veljeni rauhaan, mutta olen varma, että meitä ei olisi.

Isäni katsoi sen videon. Hän kommentoi sitä (julkisesti) kutsuen sitä mielenkiintoiseksi ja sanoen siinä olevan "paljon hyviä asioita" - mitä ikinä ne mahtoivat juuri hänelle olla. Video mitä ilmeisimmin osui juuri niihin asioihin, joita hän oli pohtinut, sillä edellisestä poiketen hän sanoi ajatelleensa, että "vaatii paljon rohkeuttaa liittyä kirkkoon, mutta ehkä vielä enemmän rohkeutta vaatii sen jättäminen, varsinkin, jos on ollut syvästi kirkossa mukana"... Nii'in. Tavallaan voisin tietenkin näpäyttää, että asian pitäisi olla itsestäänselvä, mutta kenties tyydyn vain olemaan iloinen, että hän ilmeisesti ymmärtää. Helppoa muutos ei ole kenellekään, mutta ainakin meitä on kolme *, jotka toivovat kaiken asettuvan kohdalleen. Olisi kiinnostavaa tietää, onko äiti jo nähnyt videon.

Pohdiskellessani asioita ja tutustuessani eri ihmisryhmien filosofioihin alan vähitellen tajuamaan, miten useimmat (siis älykkäät) ihmiset suhtautuvat uskontoon. Käsite on minulle vielä epävarma, siihen sekoittuu koko elämäni ajan minulle opetettu ehdottomuus, usko siitä että hyvä (oikea) usko on sellainen, että se on tiukasti järjestetty ja vaikuttaa aktiivisesti jäsentensä elämään, on muuttumaton ja ikuisesti tosi. Todettuani järjestäytyneen uskonnon lähinnä haitalliseksi, vaikkakin kenties kotoisaksi, uskon harjoittamisen muodoksi, luulen alkavani ymmärtämään niitä, joille kirkko - mikä tahansa kirkko, joka heitä miellyttää - on lähinnä väline tai... miten sen sanoisi, ulkoinen merkki siitä, minne he tuntevat kuuluvansa. Kun uskonto itsessään on pelkkä käsite, ei mustavalkoinen me/he-jaottelu, johon yksilö kokoaa ne symbolit ja filosofiat, jotka häntä miellyttävät, syntyy hengellisyys, jota rajoittunut mieleni ei voi käsittää. Olen oppinut arvostamaan tällaista "vapaamuotoista uskontoa", mutta kuilu minun ja sen välillä on suuri. Samalla olen "altistunut" ateistien filosofioille, jotka tuntuvat perustuvan uskoon, että yksi ihminen voi muuttaa maailmaa. Kaiken sen energian, jonka uskovainen kuluttaa jumalansa palvomiseen, he kuluttavat tieteeseen - oppiakseen ja luodakseen uutta. Ilmeisesti olen törmännyt sekulaariin humanismiin.

Tässä törmään omituiseen ongelmaan, josta muodostuu kysymys "mihin uskoa, kun kaikki mitä kuulet on oikein?". Näen tämän huvittavana vääristymänä mormonismin tarinasta pojasta, joka rukoilee Jumalalta totuutta ja saa tietää, että kaikki mitä hän muualla kuulee on väärin. Minulla ei ole tätä ongelmaa. Kuunnellessani humanistien haaveita yhteisestä taistelusta kohti parempaa ihmiskuntaa minut täyttää suuruuden tunne, jonkalaista uskonto ei ole koskaan pystynyt minulle tarjoamaan. Mutta missä on minun kotini?

Tällä hetkellä tunnen, että olen kaikkien keskuudessa hylkiö. Emotionaalista kehitystäni ajatellen tämä on tietenkin aivan luonnollista ja lohduttaudun sillä, että huomaan, kuinka tuo vieras maailma viekottelee minua mukaansa. Se ei ole paha asia. Osittain olen kuin lapsi, jonka on aika luopua lelusta, jolle alkaa olemaan liian vanha. Helistimellä leikkiminen voi olla hetkellisesti vapauttavaa, mutta se ei ole suinkaan tyydyttävä.

Luulen, että ongelmani ratkeaa itsestään, kun vain tämä vanha kuori vain irtoaa. Koska en pysty ymmärtämään "valikoivan uskonnon" käsitettä, minun on mahdoton elää sen mukaan. Minä en ole mieheni tavoin tiedettä palavasti palvova ihminen - sydämeni vetää mystiikkaan, suuriin tunteisiin ja symboliikkaan. Annan mieleni koota pirstaloituneen maailmani palaset, ja lopussa näen, mitä siitä syntyy. Muutos on tavallaan pelottava, koska tajuan astuvani ehdottomasta maailmasta sellaiseen, jossa se mitä tunnen saattaa muuttua tietoni mukana. Jonakin päivänä ajatellessani tätä kaikkea uutta se onkin minulle helistin, josta minun on oltava valmis luopumaan.


* Kolme merkiten tässä "ydinperheen aikuisista" kolmea, eli minua, miestäni ja isää. Äitini asenteista olen vielä epävarma.