Riitely siirtyy internetiin

Eilinen meni ihan hyvin, ilman mitään kummempia kommelluksia. Enoni vaimon Facebook-kommentista syntyi varsinainen väittely. Mieheni vastasi viestiin kärkevästi ja huomautti, ettei tietomme olleet tulleet netissä oleviin (perusteettomiin) väitteisiin vaan kirkon omiin julkaisuihin sekä johtajien päiväkirjoihin ja lausuntoihin.

Enoni vaimon kommentti tähän oli syyttävä, vaikka yrittikin pukeutua neutraaliksi viittauksillaan uskonvapauteen ja tahtoon olla joutumatta väittelyyn. Hänen näkemyksensä oli, ettei mieheni olisi alun perinkään pitänyt liittyä kirkkoon, koska hänellä ei selkeästikään ollut todistusta (= varmaa uskoa) niiden opetuksista. Tässä kohdin minun oli pakko huomauttaa, että mieheni oli oppinut kaiken minulta ja kun hän liittyi, hän tiesi kirkkoon liittyvistä asioista enemmän kuin monet käännynnäiset tekevät vuosiin. Rivien välissä teilasin siis syytteen täysin naurettavaksi.

Sen jälkeen keskustelu tietysti katkesi kuin seinään. En usko että kenelläkään sukulaisellani on mitään, mitä he voivat vastata tuohon. Miestäni suorastaan palvottiin, niin kirkossa kuin perheessänikin, hänen älykkyydestään ja kirkollisesta oppineisuudestaan. Toisinaan epäilimme, että hänestä kaavailtiin jo seuraavaa piispaa - tai siis järjestettiin tehtäviin, josta piispaksi päätyminen on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Minun käy sääliksi veljeäni. Hänen päätöksensä myöntää epäuskonsa oli rohkea, mutta on ilmeisesti ajanut äitini käännytysvimman valtaan. Mieheni kommentoi eilen, että perheeni yrittää saada veljeni uskomaan asioihin, joita tälle on jo tolkutettu lähes parikymmentä vuotta. Eikö olisi jo aika lopettaa?

Pelkään, että elleivät vanhempani opi jättämään veljeäni rauhaan, tämä tulee päätymään samaan päätökseen kuin mekin. Hän haluaisi olla mukana kirkossa, antaa sille mahdollisuus kuten mekin annoimme, ja viedä sieltä mukanaan se hyvä, mikä sieltä on otettavissa. Kunpa sitä mahdollisuutta ei pilattaisi häneltä.

Kuitenkin päivä meni ilman yhtäkään avointa yhteenottoa. Sain tekstiviestin äidiltä, jossa hän tiedusteli aivan arkisia asioita. Samoihin aikoihin eräs kirkon rouva, joka työskentelee lasten parissa, kyseli minulta niiden materiaalien perään, jotka olivat kuuluneet lasten laulutuokion ohjaamiseen. Olin jo sunnuntaina antanut ne piispalle. Ja koska huomasin viestin olevan sitä samaa kireää "jokainen tekee oman päätöksensä elämässään"-soopaa, liitin viestini loppuun ystävälliset terveiset ja siunausten toivotukset. En tiedä mitä hän siitä ajatteli, mutta vastausviesti oli vähemmän kireä kuin edellinen.

Olisinpa kärpäsenä katossa kuulemassa, mitä piispa meistä ihmisille oikein tiedottaa.