Eron tuska, avohaavat ja kaipuu

Tämä oli rankka päivä ["tänään" on itse asiassa kellonajan mukaan "eilen"]. Alkuviikon villistä vapauden tunteesta laskeutuminen säälin ja surun piiriin sattuu.

Jätin tänään eropaperit kirkolle. Se oli... tiukka viesti. Toisaalta tiukka oli vastauskin. "Päätöksenne pilaa avioliittonne". Kiitos taas yhdestä ennustuksesta, mutta kiitos, pärjään ilmankin. Avioliittoni on ainut, minkä takia olen minä; aidosti minä.

Mieli on siitä huolimatta hassu eliö ja sanoi mitä tahansa, ainakin omani tekee juuri sitä, mikä sitä itseään huvittaa. Erehtyväisen ihmisen viimeiset hurmokselliset sanat olivat loukkaus, jonka pieni osa mielestäni yrittää ottaa ne tosissaan. Kauankohan mahtaa kulua aikaa, ennen kuin olen vapaa tästä aivopesusta?

Mieleni on myös luonnollisestikin loopannut ilokseni kirkon lastenlauluja, joissa lauletaan perheestä ja vanhemmista. Minulla on vilkas mielikuvitus ja huolehdin paljon, mutta kiitos vain nyt sitten tästäkin, sinä oman tahdon omaava harmaa elin. Ottaen huomioon etten ole koskaan aikaisemmin varsinaisesti riidellyt vanhempieni kanssa, selviäisin paremmin ilman tätäkin.

Joten miltä minusta nyt sitten tuntuu? Päällimmäinen tunteeni tässä vaiheessa on kaikista yrityksistäni huolimatta pettymys. Olen kulkenut kyyneleet silmissä koko päivän, en itseni, vaan perheeni tähden. Toisaalta pelkään, että kaikista sanoista ja teoistani huolimatta olen menettänyt perheeni sen myötä, mitä tänään menin tekemään. Halusin olla vapaa. Vapaa valheesta, vapaa ajattelemaan itse. Elää omaa elämää. Miksi sillä täytyy olla näin korkea hinta?

Mietin väistämättä, kerroinko liian paljon. Olisiko minun pitänyt vaieta ja pysytellä ylevässä tietäväisyydessäni, kieltäytyä keskustelusta ja antaa asioiden kulkea omalla painollaan? Ei, en olisi pystynyt siihen. Sydämeni olisi särkynyt vielä pahemmin. Nyt minussa kytee toivo, että jonakin päivänä voin seistä perheeni edessä sellaisena kuin olen, en sellaisena kuin minut on opetettu olemaan.

Viimeisen viikon aikana olen vasta alkanut tajuamaan, kuinka monenlaisia pakkoteita sisälläni elää. Ei sitä, älä tee tätä. Muista edustaa totuutta, olet hyvä ihminen. Älä sano noin, älä ajattele sitäkään. Olet paheellinen okkultisti, epäilyttävä roolipelaaja ja toisinajattelija silloinkin, kun et sitä edes huomaa. Erilainen, paheellinen, kieroutunut... Erilainen, niin.

Mitä kaikkea pahaa olenkaan ehtinyt elämässäni tehdä? Onko ihmekään, että olen joutunut ajattelemaan itse? (Siitä lisää myöhemmin.) Käyntini kaikkein pyhimmässä oli floppi. Miksikä muuksi sitä voisikaan sanoa? Nyt olen vain niin vihainen. Haluan pyyhkiä ihmiset ulos ja asettaa rauhan heidän tilalleen.

Nyt minun on löydettävä se rauha jostakin muualta. Vaikka tietääkin mikä on totta, vanhan elämän irtoaminen vie aikaa. Luulin olevani valmis kaikkeen, luulin tietäväni minne olin menossa, kunnes perheeni sai tietää. Mikään ei ole muuttunut, miksi sinä sitten epäröit? -- Luulen pelkääväni pilkkaa ja sitä, etten saakaan rakkautta enää kuten muut. Suhteeni äitiini on muutenkin aina ollut huono ja minua on ollut vaikea ymmärtää. Tästä se suhde tuskin voi sitten enää huonontuakaan.

Vielä on kertomatta, että olen nyt sitten pakana. En edes kristitty, vaan paha pakana. Hymähdän omille nimityksilleni. Miten ihminen alistaakaan itseään! Kuitenkin en usko Jumalaan, joka rakastaa yhtä ja lähettää toisen luotaan. Minun maailmani ei ole kristityn maailma, liekö koskaan ollutkaan. Nähtyäni epäuskon ja... pilkan? hänen silmissään en halua edes lähteä keskustelemaan. Hän ei ole valmis, kumpikaan meistä ei ole valmis.

Minun on annettava itselleni aikaa. Luon nahkani ja annan ajan kulua. Maailmani on pirstaleina ja saamani rakkaus on katkeransuloista vilpittömyydestään. Kunpa tuota rakkautta osoittaisi minulle omani, eikä sijaisperheeni.

Nyt itken taas. Voi, kuinka tämä sattuu.