Vuosi kaksi: Eheytymistä

Kulunut vuosi on ollut helpottavan vapaa tapahtumista. Olemme onnistuneet luovimaan vaikeistakin tilanteista keskenäisen kunnioituksen ja kommunikaation välillä. Uskontoon liittyvistä arkiaskareista puhutaan vapaasti, mutta syvällisiä keskusteluita ei käydä. Ne eivät kuitenkaan ole tabu, vaan aihe ei nouse kanssakäymisessämme esiin lähes lainkaan. Isoäitini, joka on huomattavasti uskonnollisempi, toki yhä puhuu kuten ennenkin, mutta muistaa kyllä minun pyöritelleen sille silmiäni vielä uskossa ollessanikin.

Tällä viikolla minusta on tuntunut, että olen elämässäni sulkenut yhden kirjan ja avannut uuden. Vietin vain muutama päivä sitten valmistujaisjuhliani, ja paikalle tuli koko tähänastisen elämäni ihmisten kirjo, aina lapsuudenaikaisista ystävistäni naapureihin ja siitä nykyisiin ystäviini. Juhla järjiestettiin vanhempieni talossa, mutta kenellekään ei jäänyt epäselväksi kuka tilaisuutta hallitsi. Olin tiukasti ilmoittanut sekä äidilleni että isoäidilleni, etten ollut peittämässä upeaa pukuani huivilla tai bolerolla vain sen vuoksi, että se oli heidän mielestään liian avoin, ja he hyväksyivät sen juurikaan vastaan sanomatta. Otin häpeilemättä ja hymyillen vastaan seurakuntaelämästäni tutut vieraat edes kyseenalaistamatta sitä, että he hyväksyivät minut. Nauroin nyrpeäkatseiselle naapurin rouvalle, joka näytti olevan juhlien järkyttynein, mutta liihotin sitten onnellisena eteenpäin.

Olin taktisesti unohtanut ilmoittaa äidilleni olevani menossa jatkamaan juhlintaa baariin, mutta asian tullessa esiin hän hyväksyi sen. Emme puhuneet siitä mitä ystävineni siellä tein, mutta olen aiemmin antanut ymmärtää, etten suinkaan karta muutamaa herkullista juomaa. Hän tiesi sen, minä tiesin sen, ja vaikka hänen katseensa oli huolestunut ja levoton, hän antoi minun mennä ilman vastaväitteitä. Uskon hänen kehittäneen uuden luottamuksen minuun, erilaisen kuin hänellä oli aiemmin.

Tunnen pystyväni lopultakin olemaan ihmisten edessä minä. En pelkää näyttää miltä näytän, olla mitä olen - en määritä enää itseäni uskonnon näkökulmasta, vaan yksilönä. Tunnen yhä osittain etsiväni itseäni hengellisesti, mutta asiaan ei liity ahdistusta, vaan turvallisuuden tunne. Etsin, koska haluan etsiä. Henkisesti olen eheä.