Vuosi yksi: kriisistä kriisiin

18. päivä tätä kuuta tuli täyteen vuosi siitä, kun aloitin tämän matkan. Uskosta luopumisen jälkeen jouduin identiteettikriisiin, joka ei yllätyksekseni rajoittunut pelkästään uskontoon ja moraaliin, vaan ulottui kaikkeen. Lopulta saavuin pisteeseen, jossa en enää tiennyt, kuka olin. Mietiskelyni oli johtanut minut näkemään, kuinka ihminen toisensa jälkeen oli jättänyt jälkensä minuun; heidän identiteettinsä oli imeytynyt minuun kuin sieneen. Lähes kaikki mitä luulin olevani, olikin osa jotakuta toista, joka en ollut minä. Sen myötä jouduin hylkäämään kaiken: uskon, maailmankuvan, omakuvan, harrastukset, mielipiteet, ihmiset, jotka olin milloin mistäkin oikusta määritellyt ystäviksi. Joku voi pitää näin dramaattista hylkimisreaktiota epäterveenä, mutta toisaalta ajatus siitä, että on vain muiden ihmisten tekojen luomus, oli (kenties juuri uskonnollisista syistä) sietämätön.

Hylättyäni kaiken ja punnittua sen asia kerrallaan uudelleen, hukattuani lopulta itseni ja löydettyäni sen uudelleen (ainakin luulen niin) heijastuksista vuosien takaa, tunnen parin viime päivän aikana sulkeneeni kehän ja aloittaneeni uuden. Lukiessani Karen Armstrongin A History of Godia ja pohtiessani Jumalaa, olen aina yhtä riemuissani ja helpottunut, kun kuulen, että joku tuhansia vuosia sitten on kokenut tai ajatellut jonkin asian samoin kuin minä. Tunnen olevani ottamassa takaisin jotakin, josta jokin aivopesun palanen pakotti minut luopumaan, samalla kun hylkäsin itse uskonnon. Olin kokenut huonoa omatuntoa "kielletyistä teoista" (pakanallisista rituaaleista, kristinuskon vastaisista uskomuksista, viehtymyksestä maailman "pimeään puoleen") jo useita vuosia, hankkien vakavia psyykkisiä ongelmia niiden kätkemisestä. Kaiken järjen mukaan, kun minulle selviää, ettei olekaan Jumalaa, jonka mielestä se mitä rakastan on pahaa, minun pitäisi olla helpottunut, mutta huomasinkin ahdistuvani ja käyttäytyväni, kuin en olisi saanut tehdä noita asioita ollenkaan (minkä tietty olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tapahtua jo vuosia sitten). Niinpä lopetin.

Kaikkein katkerinta uskonnossa on se, ettei se jätä sinua rauhaan. Senkin jälkeen, kun et enää usko, se jatkaa elämääsi vaikuttamista, usein paljon rajummin ottein. Uskonnon sisältä on helppo kapinoida, niin kauan kun sen tekee salaa, mutta sillä hetkellä, kun murtaudut ulos, uskonto palaa takaisin rankaisemaan sinua - se haluaa sinut takaisin. Se on kauheaa ja pelottavaa, ja vaikka tiedostan sen olemassaolon, en pysty taistelemaan vastaan. Järjenvastainen pelko ja ahdistus estää minua tulemasta ulos ja olemaan aidosti sitä, mitä olen tai haluan olla. Toivon, että viime päivien palannut itsevarmuus vähitellen auttaisi kahleita irtoamaan. Toisinaan haaveilen jopa päivittäin siitä, että voisin astua perheeni eteen ja puhua arkiseen sävyyn siitä, mihin uskon.

Pidän ironisena sitä, että etsintäni aikana olen tullut huomaamaan, että ennen kuin vanhempani saivat istutettua kristinuskon tarpeeksi syvälle minuun, olin jo kehittänyt maailmankuvan ja arvomaailman, joka ei ole paljon muuttunut niistä päivistä. Muiden ihmisten vaikutuksesta siihen on tullut elementtejä, joista saatan jonakin päivänä luopua, mutta koen, että minussa on aina asunut tietty hengellisyys, joka olosuhteiden pakosta on polkenut paikallaan. Tuntuu, että jos pystyn vapaasti toteuttaa sitä, se vähitellen puhkeaa kukkaan ja lähtee kehittymään; kenties suuntaan, joka minulle tällä hetkellä on täysin tuntematon.

Tai sitten, niin kuin jotkut sanovat syntyneensä ateisteiksi, minä tosiaan olen syntynyt pakanaksi, joka väkisin haluaa metsään.
...
Ja jolla on aivan erityinen yhteys kissoihin.


PS. Kommentti edelliseen postaukseen on lisätty poikkeuksellisesti sen lopppuun.

PPS. En uskalla vielä lukea läpi tätä blogia alusta loppuun, vaikka haluan. Tunnen yhä olevani niin hauras, että joko suoraan hylkään tekstistä kumpuavat tunteet, tai syöksyn takaisin syvälle kirjoituksessa mainitsemaani ahdistuksen syöveriin. Lukekaa te minun puolestani, kerran voitte.