Herääminen

Äsken sen tajusin. Nykyhetkestä katsottuna en tiedä ollako vihainen vai häpeissäni - ehkä olen kumpaakin. Mieleni palaa isoisäni hautajaisiin noin kolme vuotta sitten, jossa elämää pohtiessani kysyin äidiltäni, miksei enoni vieläkään ollut mennyt naimisiin. Äitini neuvosta käännyin enon itsensä puoleen - siellä! hänen isänsä hautajaisissa!

Vaikea minun on olla häpeämättä. Vihaisempi olen kuitenkin äidilleni, joka ei ole kertonut minulle totuutta, vaan tietämättään jätti sen Facebookin huoleksi. Veljeni siirryttyä seurusteluikään olen päässyt tutkimaan omia tuntojani siitä, miten suhtaudun perheenjäsenteni tyttöystäviin. Tunne on isosiskon näkökulmasta ilkikurinen, utelias, ylpeäkin, mutta ennen kaikkea olen kiinnittänyt huomiota siihen lempeyteen, jolla suhtaudun näihin läheisiin ystäviin.

Jotenkin tämä yhdistettynä ohimennen sanottuun lauseeseen, että minun pitäisi nähdä enoani enemmän, iski minuun äsken salamana kirkkaana taivaalta oivalluksen, jota ilman olisin hieman onnellisempi ihminen: tuolla jossakin maailmassa on ihminen, joka on enolleni yhtä tärkeä kuin jokin näkemäni tyttö on veljelleni, kenties jopa yhtä tärkeä kuin mieheni on minulle. Katastrofiksi tämän muuttaa se, että olen kaikkien näiden vuosien ajan ollut täysin tietämätön, ellei jopa välinpitämätön, siitä. Olen varmasti joskus nähnyt tämän ihmisen, ohimennen kuullut nimenkin lausuttavan, enkä ole kertaakaan sokeudessani tajunnut, miten tärkeästä ihmisestä on kyse! Vanhempani ja isovanhempani ovat pitäneet omalla välttelyllään huolta siitä, etten koskaan ole tutustunut tähän ihmiseen, saatika nähnyt tätä moneen vuoteen. Veljeksistä toisen vaimon olen kyllä nähnyt ja tunnenkin hyvin, mutta entä tämä toinen?

Mielikuvissani olen jo esittämässä kysymystä suoraan: "äiti, mikset ole koskaan kertonut minulle, että veljesi on homo? Olen elänyt jo yli kaksikymmentä vuotta, ja kertaakaan - edes kolme vuotta sitten kun kysyin - sinä et kertonut. Sinun on täytynyt tietää, etten minä tiedä".

Huomaan, että ajatus vanhempieni välinpitämättömyydestä loukkaa minua. En voi väittää loukkaantumisen tulevan niinkään seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolustamisesta (vaikka minulla onkin varsin lämpimiä tuntoja heitä kohtaan) kuin siitä, mitä vanhempani ovat minulle tehneet. Valehtelullaan (tai hiljaisuudellaan) he ovat vieraannuttaneet minut niin enostani kuin niistä, jotka ovat tärkeimpiä hänen maailmassaan, samalla kun he ovat sallineet minun loukata häntä tilaisuudessa, jonka merkitystä en kykene edes arvaamaan. Vanhempieni käytös ei vastaa sitä kuvaa, jonka haluan heille rehellisinä ja vilpittöminä ihmisinä antaa. Olen heille minulle aivan vieraalla tavalla vihainen.

Ja silti, uskon heidän olevan yhtä paljon uhreja kuin minäkin. Isoäitini on monesti puhuessaan tehnyt selväksi omat asenteensa kunkin silloiseen kumppaniin. Ei-toivotut poikaystäväni eivät ole olleet poikaystäviä ollenkaan, vaan vain "ystäviä", joita katsotaan kieroon. Muistan nähneeni sen saman katseen ja kuulleeni sen saman alentavan ilmaisun enoni kuullen...

Voi taivas! Kenelle minä ensin annan anteeksi?


PS. Veljeni kesäiset seikkailut päätyivät onneksi lyhyeen. Yritysten ja dramaattisten seurausten johdosta sankarimme päätti, että lienee sittenkin hyvä odottaa parempaa aikaa. Sukulaiseni katselevat meitä todennäköisesti yhä alaspäin, enkä ole keksinyt keinoa irrottaa heitä moraalisesta ylivallastaan. Antaa heidän luulla olevansa niskan päällä. Vielä minä heidät sieltä sorran!

-----

Päivitys 29.1. 2011

Seurattuani muiden sukulaisteni suhtautumista enooni, vaikuttaa siltä että kaikki ovat vähintäänkin unohtaneet kertoa, missä oikein mennään. Sukujuhlia seuraillessa minulle on käynyt ilmi, että nuorempi eno vaimoineen on jatkuvasti tekemisissä pariskuntaan, ja ainakin julkisissa tiloissa pahamaineinen isoäitini näyttää kohtelevan heitä myöskin hyvin. MUTTA: miksei kukaan tullut minulle kertomaan? Miksi minut täytyi pitää enoni poikaystävästä (tai mistä lie) erillään, ja miksi minut piti päästää kysymään isoisäni hautajaisissa, miksei enoraukkani ollut vielä mennyt naimisiin?

Ei, se on yhä anteeksiantamatonta.