Minulla ei ole viime aikoina ollut kerrottavaa, vaan olen antanut ajan näyttää, mitä tapahtuu. Perhesuhteeni ovat normalisoituneet, ellei lasketa vanhempieni satunnaista painostusta yrittää hillitä veljeäni, joka on heittänyt kaikki aikaisemmat rajansa menemään. Tiedollisella puolella koen olevani jälleen tasapainossa; kykenen keskustelemaan näkemyksistäni ja pidän omista mielipiteistäni kiinni, tuntien ne todella omikseni. Toisin sanoen uskon löytäneeni oman ääneni niissä asioissa.
Tunteellisella puolella työtä on ilmeisesti vielä tehtävänä. Vaikka yleensä väheksyn rutiinejani, aivoni potkivat yhä vastaan aina kun skippaan iltarukouksen. Ilmiö on mielenkiintoinen, vaikkei toivottava, ja olen kehittelemässä keinoja ohittaa reaktio jollain. Rukousten varjopuoli on se, että olen aina sanonut ne äidinkielelläni, vaikken sitä muuten puhukaan. Huomasin pari päivää sitten, että rutiiniin liittyy tunnesiteitä, joita en ollut aikaisemmin tiedostanutkaan. Korvaavan rutiinin löytäminen on siis varmaankin varsin vaikeaa.
Näen lähes joka yö unta kirkossa käymisestä. Kun unet alussa vain sijoittuivat uskonnosta tuttuun ympäristöön ja sisälsivät tuttuja ihmisiä, ne ovat alkaneet yhä enemmän koskemaan konfliktitilanteita, joissa uskovat yrittävät väkisin pakottaa minua johonkin ja taistelen kaikin voimin vastaan. Unet eivät varsinaisesti ole painajaisia, mutta ovat selkeästi riitaisia.
Alan ymmärtää aina paremmin miten uskonto vaikuttaa ihmisten psyykkeeseen. Eri videohaastatteluissa olen kuullut samanlaisessa tilanteessa olevien ihmisten kuvailevan samanlaisia ilmiöitä, joita olen tässä blogissa tuonut esiin. Jaan tähän yhden, joka kuulosti erityisen tutulta minulle:
1. kesäkuuta 2010
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti