Hetki voimiensa tunnossa

Kai tässä pitäisi jotakin kertoa. Viikonloppu on mennyt tähän mennessä vilkkaissa merkeissä, mikä ei nyt tässä vaiheessa haittaa minua enää lainkaan (aluksi pelkäsin joutuvani taas misantropian valtaan). Vietimme pari tuntia vanhempieni luona jutellen arkisista asioista, meidät kutsuttiin parin viikon kuluttua kirkon tilaisuuteen katsomaan kun isäni laulaa kuorossa (josta hän on kovin innoissaan) ja siinä kai se.

Mainittava kenties on se, että jonkin itsevarmuuden (ja kenties välinpitämättömyyden) puuskassa menin poistamaan päälle neljäkymmentä Facebook-kontaktia, joille minulla ei ole koskaan mitään asiaa... ja joiden juttua en jaksa kuunnella kuitenkaan. Olen toisinaan pohtinut sen tekemistä, mutta olen aina estänyt itseni tuntiessani, että nämä minulle täysin yhdentekevät puolitutut ja tuttavat saattaisivat loukkaantua tällaisesta kohtalosta. Tässä vaiheessa olen toki varma että listalla on pari niitäkin, mutta kaikkea ei voi saada. Kauan eläköön terve itsekkyys.

Niin, se onkin kai nyt sitten päivän sana. Olen tällä hetkellä henkisissä voimieni tunnossa kiitos erään harvinaisen hedelmällisen keskustelun, joka sai minut muistamaan, mikä ihmisissä oikeastaan on niin ihanaa. Olen toki lapsellinen kun innostun näin pienistä asioista, mutta antoisat ihmissuhteet ovat se, mikä todella tekee elämästä elämisen arvoisen. Voisin vaikka vannoa että jos kunnon juttuseuraa olisi tarjolla enemmän, en olisi koskaan masentunut alkuunkaan. Ihmisen perustarpeet ja niin edelleen...

Noh, suunta on parempaan päin. Luulen vapautuneeni osasta täysin turhista estoistani, tai sitten tämäniltainen oli sattumaa, mutta... niin. Mitä minä tässä asiaa sen enempää pohdin. Itseluottamus on aina kiva asia, vaikka sen hukkaisikin myöhemmin.

PS. Ironista kyllä tämän kaiken sosialisen myllerryksen sivutuotteena näyttää olevan muodostumassa oivallus, ettei minunlaiseni* ihmisen edes kannata odottaa löytävänsä kovin laajalti seuraa. Pakkomieleeni muodostaa valtava (ja pinnallinen) kaveripiiri kuten muillakin kavereillani tuntuu jättäneen minut rauhaan. Kun vielä keksisin, millä oikeastaan ajattelin löytää ne mielenkiintoiset ihmiset sieltä tuhansien muitten seasta. Tai sitten vain lopetan hyödyttömän etsintäni, avaan välillä suuni ja odotan, kunnes joku muu huomaa. Todennäköisyys on joka tapauksessa mitätön** , joten miksi nähdä vaivaa.

PPS. Äiti kysyi taas saman "onko kaikki mennyt hyvin?"-kysymyksensä ja siellä oli sama piilokysymys kuin viimeksi. Vastaukseni voitte toki arvatakin. Olen utelias tietämään, kuinka kauan häneltä kuluu kysyä asiasta suoraan.


* Keskivertoa älykkäämmän, eksentrisen taiteilija-roolipelaajan... tai minkä lie.
** Mokaan aina sen laskukaavan kuitenkin, mutta laskimme että maailman väestöstä n. 1% on sellaisia, että heidän kanssaan on edes jonkinnäköiset edellytykset ystävystyä (merkityksessä pitempiaikainen ihmissuhde, jolla on kummallekin osapuolelle jotakin mielekästä tarjottavaa). Ja tähän ei ole vielä laskettu mukaan kiinnostuksen kohteita eikä harrastuksia eikä mitään muutakaan.